Introversion

np. Mary Lambert - She keeps me warm

Saatoin luvata, että kerron enemmän itsestäni. No, mikä jottei.

I - Minä, introvertti

Muistan tajunneeni jo melko nuorena, että muiden ihmisten seura on lähinnä välttämätön paha. Lapsena leikin paljon itsekseni ja rakastin sitä yli kaiken. Kävin toki pienenä kerhossa, mutta niiltä ajoilta heiveröinen muistini antaa vain pätkiä, kun istun yksin tutkimassa leluja. Mielenkiintoista sinänsä. Ala-asteen alkaessa osasin jo lukea, toisin kuin suurin osa luokallani olleista lapsista. Tämä toi minuun ehkä liian paljon epätervettä paremmuudentunnetta ja turhautumista kanssaihmisiini. Lisäksi minua yritettiin ala-asteen alussa kiusata useaan otteeseen, mutta jätän sen noteeraamatta. Koin sosiaaliset tilanteet jo silloin henkisesti kuluttavina (en toki osannut ilmaista asiaa tällä tavoin, mutta tunnistin kaipaavani omaa rauhaa), joten ei minua jaksanut kiinnostaa oliko seuraa vai ei. Yritykset loppuivat melko lyhyeen, kun minusta ei saanut niin sanotusti mitään irti. Tässä kohtaa on kai hyvä huomauttaa, että merkkejä tunnekylmyydestä alkoi ilmaantua jo alle 8-vuotiaana mummini kuoltua. Kuoleman tajuaminen tekee pienelle lapselle ihan hyvää. Tai sitten ei.

Yläasteen ja lukion aikana sosiaalisuus oli kausittaista. Toisinaan sitä jaksoi, toisinaan ei. Varsinkin lukiossa tuntemattomien ihmisten paljous ahdisti välillä suunnattomasti. Muistan tapauksen joltain historiankurssilta. En tuntenut kurssilta ketään, olin ollut muutaman päivänä kipeänä ja läksyistä ei ollut mitään käsitystä. Kun tämä kävi opettajalle ilmi, hän luuli olevansa nokkela toteamalla, että olisinhan voinut helposti laittaa jollekin viestin ja kysyä läksyistä. Muistan puhuneeni kovaan ääneen, saatoin jopa huutaa. Olin nimittäin saavuttanut itseriittoisimman aikakauteni. En mä tunne täältä ketään. Opettaja katsoi minua ja pyysi anteeksi. Tämän kyseisen opettajan tunneilla oli sen välikohtauksen jälkeen helpompi olla. Ehkä se johtui siitä, että minun ei odotettu enää osallistuvan muiden tavoin. Ei muuten liene kenellekään mikään yllätys, että vihasin koko kouluaikani kaikenlaisia ryhmätöitä ja vastaavia.

Mutta, kun nyt lähdettiin tuntemattomista puhumaan, niin puhutaan lisää. Introvertit ihmiset, kuten minä, saavat energiansa itsestään. Riitän siis varsin mainiosti oman henkisen tasapainoni ylläpitämiseen enkä ole koskaan kokenut kovinkaan suurta tarvetta tutustua toisiin ihmisiin. Ja mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä pienemmäksi tuo tarve on käynyt. Tätä nykyä en tutustu mielelläni uusiin ihmisiin ja lähtökohtaisesti sekä vihaan että pelkään tuntemattomia ihmisiä. Tuntemattomat ihmiset vain saavat minut tuntemaan oloni ahdistuneeksi ja uhatuksi. Ja vihani on täysin riippumatonta. Äitini mielestä ihmispelkoni on naurettavaa. Äitini pelkää koiranpentuja. Niin, että kumpi tässä olikaan naurettava?

Mainitsinkin jo paremmuudentunteen ja itseriittoisuuden. Tunnistan nämä kaksi piirrettä yhä itsessäni. En kuitenkaan niin vahvoina kuin ennen, mutta niiden olemassaoloa ei voi kiistää. Sosiaalisuuteni näin aikuisiällä perustuu yhä enemmän kiinnostukseen. Jokainen ihminen on varmasti lähtökohtaisesti jollain tasolla kiinnostava, kun vain jaksaa tutustua. Mitä sitten, jos ei jaksa? Mitä sitten, jos vaatii muilta ihmisiltä saatanan paljon? Mitä sitten, jos on niinkin vittumainen ja ilkeä, että kehtaa näyttää miten paljon ei kiinnosta? Yleensä olen poliittisesti korrekti ja käyttäydyn seurassa, mutta rajansa kaikella. Minussa on sekin puoli, joka nauttii suunnattomasti muiden ihmisten näkyvästä sivuuttamisesta. Puolustuksekseni voin vain todeta, että tyydyn lopulta melko vähään, kun sen kerran olen jaksanut kiinnostua.

Introverttiys on kuitenkin alkanut näyttää varjoaan minullekin. Se aiheuttaa pelkoa. Pelkoa siitä, että joskus tulee se päivä, että minä yksin en riitä. Tästä on jo merkkejä nähtävissä. Luotan kuitenkin siihen, että joku tuolla jossain osaisi muodostaa parisuhteen ihmiseen, joka haluaa olla paljon yksin. Entäs lasten hankinta? Isäni on vakaasti sitä mieltä, että lasten hankkiminen yleensä on helvetin huono ajatus, mutta osa minusta haluaa äidiksi. Onko minusta äidiksi? En uskalla ajatella asiaa. Tiedän vain, että äitiyttä varten minun pitäisi tavalla tai toisella kasata itseni uudelleen. En haluaisi olla siinä tilanteessa, että puolisoni joutuisi selittämään lapsille sitä, miksi äiti ei halua olla heidän kanssaan.

Ehkä joskus tulevaisuudessa olen helpompi ihminen.
Itselleni ja muille.